Huomisen nostalgiaa ja uuden alku

Sunnuntaina oli hitunen haikeutta ilmassa. Silloin päättyi eräs aikakausi, jota ainakin minä olen oppinut pitämäään itsestäänselvyytenä.

Meidän perheessämme muuan fanfaari on aina toivottanut viikonlopun alkavaksi. Se on lähestynyt katuamme yhtä varmasti kuin joulu. Jokaisella tutulla äänellä pojat ryntäävät ikkunaan: "Joko se tuli?". Nuorimmainenkin, vaikka vuosia on vasta vajaa pari. Ja sitten kun näkyy vilahdus vaaleaa sinistä, on jo kiire.  Kengät jalkaan - ja palttoota päälle, jos kelit niin vaativat. Kortti kädessä autolle, satoi räntää tai paistoi. Ei sentään ihan joka viikko, mutta sopivasti ennen kuin pakastimen alin lokero ehtii tyhjentyä. Ja meidän perheessämme se tyhjenee yllättävän nopeasti. Tenavatuutin ja hymynaaman avulla on meillä opeteltu pottahommat ja syöty aika monet lautaset kiltisti loppuun. Melkein parasta on ne pahviset laatikot, joista saa sormiväreillä somistettua vaikka mitä...

Eihän tuo järkevästi ajateltuna kannattaisi. Saman saisi kaupan pakastealtaasta parilla eurolla. Tai ei sentään. Eihän parilla eurolla saa ostettua sitä tunnelmaa, kun odottaa ja se odotus palkitaan myyjän hymyllä ja kylmällä herkulla, joka on varta vasten kuljetettu juuri minun kotiovelleni. Eihän? Mutta siihen on jatkossa tyytyminen.

Tämä muutos on haikea, mutta pieni verrattuna siihen, mikä meidän perhettämme kohtaa ensi maanantaina. Olen palaamassa työelämään 1 vuoden ja 10 kuukauden kotiäitiyden jälkeen. Pitää taas sovitella työvaatteita ylle ja järkeviä sanoja suuhun. Herätä ihan oikean herätyskellon soittoon ja asettaa perheen aikataulut päiväkodin rytmiin.

Täyspäiväinen äidin työ on minun osaltani ohi. Olen nauttinut täysillä (lähes ;) joka hetkestä. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus osallistua molempien lasten arkeen ja oppia oikeasti tuntemaan molemmat. Niin kovin erilaisia persoonia, molemmat yhtä ihania... Nyt tuntuu, että tämä on juuri oikea hetki päästää poikaset hetkeksi pesästä. Molemmat kaipaavat jo niin menoa ja meininkiä, eikä tästä äidistä enempää taida irrota. Pitää ne asuntovelat ja ruoatkin jostain maksaa - ja antaa toisille äideille samanlaiset mahdollisuudet lasten kanssa olemiseen. Olemme me kyllä aika etuoikeutettuja täällä pohjoisessa!

- Matleena

P.S. Elämä Muonamiehen mökissä jatkuu tästä elämänmuutoksesta huolimatta. Päivitän blogia vähän harvemmin, mutta pyrin kuitenkin laittamaan tänne jotain uutta useamman kerran viikossa. Kuvia on nyt varastossa pitkälle syksyyn ja odottakaas vain, kun päästään joulujuttuihin.. ;)